Kelmin ponitalli

Suskin hoitokertomus

Olin törmännyt Saagaan pitkästä aikaa sattumalta, koulun ulkopuolella. Hän näytti samalta kuin ennenkin; pähkinänruskeat hiukset kihartuivat luonnostaan lähes korkkiruuveille, vihreät silmät räpsyivät suurina ja marjapuurohuulet kaartuivat hymyyn ja avautuivat nauruun. Kaiken kauneuden takana saatoin edelleen huomata ystäväni omituisen kettumaisuuden, jota hän ei tuonut juuri koskaan suoraan esille. Virnistelin Saagan piilotetulle ivalle, kun hän selitti minulle eräistä ihmisistä lukiossaan. Olimme jutelleet kaikenlaista lähes tunnin verran, lumessa istuskellen, kun keskustelu ajautui hevosiin.
- Mä aloitin just hoitamisen Kelmissä, kerroin.
- Mä oon kuullut siitä paikasta, Saaga mietti.
- Hulluja poneja, hullu omistaja, hullut työntekijät?
- Siihen suuntaan, virnistin.
- Lenni on siellä myös. Tuolla se menee. Lenni!
Yläasteen ovista oli juuri tallustanut ulos muita vähintään 20 senttiä lyhyempi poika, oranssit hiukset vilkkuen ja turkoosiin vivahtavat silmät seuraa iloisina hakien. Hän huomasi minut vilkuttamassa ja lähti kävelemään luoksemme. Saapuessaan lähemmäs Lenni alkoi räpytellä silmiään - hän katsoi Saagaa - ja vilkaisi sitten minun ilkikurista virnistystäni.
- Me ei taideta tuntea, Lenni sanoi ja nielaisi. Saaga hymyili ja sai Lennin katsomaan minua epäillen.
- Saaga, tyttö esitteli.
- Lenni, tota, mä olen Suskin... kaveri... tallilta.
- Mäkin olen Suskin kaveri, Saaga naurahti.
- Ja koska mulla ei ole oikeastaan mitään tekemistä, ajattelin kysyä, että voisinko tulla teidän kanssa tallille. En oo ollut pariin kuukauteen hevosten kanssa tekemisissä.
- Joo, tuu vaan, innostuin ja nousin läpimärkänä lumesta.
- Pääset tapaamaan Randomin, ja Matin, Anssin ja ehkä Jonnan jos se on tullu takas jostain kisoista, andyn myös ja tota kaikki muut myös.
- Kaikki muut, Lenni virnisti.
- Joo-o.
Lähdimme toisillemme piruillen kulkemaan kohti koulun parkkipaikkaa, enkä litimärkänä malttanut olla hyppäämättä Lennin reppuselkään niin, että lopulta me molemmat kaaduimme lumikasaan.

- Suski! andy hei tuu kattomaan, Suski tulee jollain ihme härvelillä ja Lenni tulee pulkalla perässä! Eih, andy tuu!! Aaaa mä kuolen nauruun!!
Näin Randomin pyyhkimässä silmiään, kun Saaga kaarsi piskuisella mönkijällään hänen eteensä. Vipeltäjäkin ilmestyi silmät suurina pihaan. Mönkijän perään olimme kiinnittäneet pulkan vahvan köyden päähän, ja siinä punaisessa pulkassa istui yhtä tulipunainen Lenni.
- AAAHHH ANDY MÄ KUOLEN! Random kiljui, kaatui rähmälleen ja alkoi hakata maata. Vipeltäjä tuijotti meitä, kun Saaga parkkeerasi mönkijän tallin viereen, sammutti sen ja hyppäsi kyydistä. Minäkin nousin lumelle hänen takaansa ja Lenni oli jo loikannut seisomaan.
- Voi hemmetti miks ihmeessä mä jouduin tohon?
- Älä itke, lohdutin häntä, mutta halaustani ei otettu vastaan. Lenni potkaisi lumikökkärettä ja lähti painelemaan naurusta kiljuvan Randomin, edelleen leuka loksahtaneena tuijottavan Vipeltäjän ja tallista ihmettelevän näköisen andyn ohitse.
- Mikäs sille tuli, ihmettelin.
Esittelin Saagan pikku hiljaa kohtauksestaan toipuvalle Randomille ja andylle, kunhan olimme saaneet hänet luopumaan i-podinsa korvanapeista.
- Hyvä biisi jäi kesken, andy mutisi, mutta kun Saaga hymyili hänelle, hän unohti murheensa.

- Moi, Saaga tervehti.
- Kiva nähdä, tää paikka vaikuttaa paljon hienommalta kuin oon kuullut.
- Kiitos, kiitos, Vipeltäjä sanoi ja röyhisti rintaansa.
- Mä olen Suomen parhaita ratsuponikasvattajia!
- Sinä niin hoidat ton ylpeilypuolen ja muut saa raataa, kuului tallista porukan takaa. Katsoin andyn taakse ja muutkin kääntyivät hieman. Luoksemme saapasteli mustasiilinen, pitkäripsinen ja hieman töykeän näköinen Anssi.
- Tuijotatte aina näitä uusia hoitsuja kuin jotain nähtävyyksiä, hän kommentoi, tuhahti ja vilkaisi sitten Saagaa kulmiensa alta.
Virnistelimme tyttöjen kanssa Anssin mielialanmuutokselle pitkään. Hän jäi tuijottamaan Saagaa, suu avautui pikkaisen, hengitys tiheni. Saagan onnistui hymyillä pojalle niin, että hän näytti samalla nauravan tälle.
- Saaga Pihkala, hän sanoi ojentaen kätensä. Anssi ei ensin ymmärtänyt elettä; hän tuijotti Saagaa edelleen, vilkaisi kättä, vilkaisi tytön kasvoja, sulki sitten suunsa, kohensi ryhtiään ja rykäisi.
- Anssi Elberg, poika sanoi mahtipontisella äänellä. Random ulvahti ja hoiperteli käsiensä suojiin tyrskien sisään talliin. Minulla piti pokka siihen asti, kunnes Random avasi sisällä satulahuoneen oven ja räjähti sellaiseen nauruun, että se sai vieressäni seisovan Vipeltäjänkin hätkähtämään. Yritin naamioida repeämiseni yskäkohtaukseksi, mutta vaikka se ei onnistunut kovin hyvin, olin varma, ettei Anssi vaaleanpunaisesta maailmastaan huomannut mitään. Vipeltäjä sen sijaan läimäisi kädessään roikkuvalla riimulla poikaa persuksille niin, että tämä älähti ja hyppäsi päin Saagaa. Tyttö horjahti, Anssi ei tiennyt luikkiako nolostuneena pakoon vai tarjota tytölle kättä auttaakseen tämän tasapainoon, mutta Vipeltäjä teki valinnan hänen puolestaan sohaisemalla Anssia uudestaan selkään.
- Kuules nyt, Roomeo, anna Saagan olla ja painu sinne mihin kuulutkin! Lantoja kärräämään! Smash! Tartuin rivakasti Saagaa käsivarresta ja lähdin taluttamaan talliin Anssin jäädessä raaputtamaan päätään ja miettimään, missä hän oikein oli, mitä teki ja kuinka hän oli Vipeltäjän hakkaamaksi oikein joutunut.

Saaga oli jäänyt jo puoleksi tunniksi ihastelemaan Kultaponia ja mennyt lopulta ruokkoamaan sitä orin huonoista käytöstavoista huolimatta. Päätäni pudistellen olin lähtenyt harjaamaan Kakkosta; se oli edelleen kuin pieni pahainen kakara, potki ja yritti purra eikä antanut minulle hetken rauhaa.
- Grau, murisin sille ja näpäytin kämmenselällä sen vatsaa. Olin taistellut toisen etujalan kanssa monta minuuttia.
- Nyt jos et nosta niin et pääse ulos ollenkaan!
Lenni oli paennut taistelemaan Sotkan kanssa, mikä sekään ei sujunut erityisen hyvin. Me kaksi ähkimme hevosten kanssa, Saaga sen sijaan hellästi torui Kultaa, joka ei lainkaan pitänyt siitä, että se piti harjata ennen ulos pääsyä. Kun olin lopulta selvinnyt Kakkosen karsinasta hengissä, satuloinut sen ja hankkinut lisää punertavia mustelmia ympäri kehoani, lähdin viemään sitä maneesiin. Nyt saisi mennä ratsastus paremmin kuin viimeksi. Lenni seurasi perässä Sotkan kanssa ja Anssi oli luvannut näyttää Saagalle Kullalla mallia, kuinka ratsastaa hevosta täydellisesti.
- Kovat on puheet, Lenni mutisi minulle, kun hyppäsimme maneesissa hevosten selkään, minä taas monen yrityksen jälkeen. Saaga meni katsomoon katselemaan ja iski minulle silmää vinkaten Anssiin päin. Poika ei malttanut olla vilkuilematta tyttöä katsomossa ja sähläsi sitten Kullan selässä oikein urakalla. Olin nähnyt, kuinka hienosti ori osaa mennä - todella hienosti! - mutta tänään siinä ei ollut tippaakaan muuta kuin rodeohevosta ja ilkikurista pikkuponia.
Aloimme verrytellä poneja, minä lähinnä pidätteiden kanssa ympyrällä. Anssi ei osannut keskittyä. Kulta vei häntä täydellisesti ympäri maneesia, kiitoravia tai laukassa, pukitellen, oikoen kulmia. Se ei asettunutkaan ympyröillä, saati taipunut tai myödännyt. Nauroimme Lennin kanssa äänettömästi, Saaga pyöritteli silmiään.
Sain Kakkosen kuuntelemaan minua vähän paremmin kuin viime kerralla kun menimme koulun tapaista. Pohkeenväistöstä ori kuumeni ja siirsin laukannostoja vähän myöhemmäksi. Tein ne käynnistä ympyröillä, mikä suuresti helpotti selässä pysymistä ja ponin hallintaa. Itse asiassa meillä meni oikein mainiosti. Toisin kuin Anssilla. Pelkkä tuuri piti hänet satulassa koko tunnin, tosin hän ratsasti huonommin kuin kertaakaan elämänsä aikana. Ratsastimme tunnin, minkä jälkeen kävelimme hetken ja laskeuduimme sitten selästä. Anssi veti jalustimet ylös tulipunaisena, nykäisi Kullan peräänsä ja lähti painelemaan maneesista. Saaga halusi lohduttaa häntä ja huusi:
- No hei, ihan hyvinhän se meni!
Anssi heilautti kättään ja lisäsi vauhtiaan, me naureskelimme koko matkan takaisin talliin.

Istuskelimme Saagan kanssa sohvalla ja heittelimme ilmaan ehdotuksia, kuinka huijata joku ensi kerralla putsaamaan karsinoita. Nyt olimme tehneet sen itse Vipeltäjän tiukan katseen alla.
- Jos toinen kertoo, että Cha paineli metsään Anssilta karkuun niin ne lähtee molemmat juoksemaan perään... ja Vipeltäjä sohii Anssia raipalla... ja sitten me kerrotaan muille että mekin lähdetään hakemaan ponia mutta mennää vaikka tallivintille tai jotain ja et niiden pitää putsaa karsinat...
- Toi nyt on ihan perusjuoni!
Lenni oli marssinut satulahuoneeseen.
- Sen kun sanotte että karsinaan on piilotettu aarre joka pitää löytää ni siinähän se menee!
Katsoimme Saagan kanssa toisiamme. Lenni huokasi.
- Äh, unohtakaa. Ootteko lähdössä kotiin?
- Ai pulkkakyyti kelpaisi? kysyin. Saaga hymähti.
- Jos kelpaa niin voin hyvin heittää teidät jonnekin.
- Sopii mulle, totesin ja aloin kerätä kamojani. Lenni näytti myrtyneeltä.
- Et sitten kaartele niin paljon tai mä hyppään kyydistä.
- En en, Saaga lupasi. Lenni näytti niin huvittavalta, että minun oli vielä pakko halata häntä.

Saagan hoitokertomus

“Suskii!!” huusin nähdessäni tummahiuksisen tytön bussipysäkillä, polttavaa vierustoveriaan mulkoilemassa. Pysäytin mönkijäni tämän vierelle.
“Saaga! Ah sä oot pelastava enkeli, pelastat mut ennen kuin saan keuhkosyövän”, tyttö huokaisi helpotuksesta ja lähti kävelemään minua kohti, tönäisten ensin tupakoivaa miestä olkapäähän. Miehen suu loksahti auki suuttumuksesta, sillä seurauksella että tämän tupakka putosi maahan. Naurahdin, ja taputin penkkiä takaani Suskille. Tytön kiivettyä taakseni kaasutin minimönkijäni käyntiin, tupakkansa pudottaneen miehen sulohuutojen saattelemana.

Kaarsin tallipihalla ja parkkeerasin mönkijän autojen viereen.
“Minne sä muuten olet Lennin jättänyt?” kysyin laittaessani kypärän mönkijän päälle odottamaan.
“Sussuu! Suskii! Susaa!” kuului samassa tallin suunnalta.
“Pakenen”, Suski kuiskasi salaperäisesti sivuilleen vilkuillen. Ehdin vain nähdä oranssin pään, ja samassa poika oli heittäytynyt Suskin päälle. Hetken parivaljakko möyri lumikasassa, antaen toisilleen niin paljon luunäppejä päähän kuin vain ehtivät.

Hekottelin mielenkiintoiselle näylle; Suski piti Lennin päätä käsivartensa ja kyljensä välissä ja toisella kädellään napautteli tämän päätä, Lennin pyristellessä karkuun kaikilla voimillaan.
“Antaudun”, poika viimein puuskahti. Suski irrotti otteensa, ja Lenni rämähti maahan.
“Mistä hyvästä toi muuten alun perin oli?” Suski kysyi auttaen Lennin ylös.
“Ihan kun et muistaisi. Sanooko mönkijä ja lumikasa jotain?” poika sanoi pudistellen lumia hiuksistaan.
“Lenni! Se oli edelleenkin vahinko, se että ajoin eilen Saagan mönkijällä vähän turhan lujaa ja vähän turhan tiukan käännöksen sä pulkalla perässä”, Suski selitti ja halasi Lenniä lohduttavasti. Hymähdin ja lähdin kävelemään hieman kiistelevän parivaljakon perään.

Valuimme satulahuoneeseen, joka oli tupaten täynnä hetekaa lukuunottamatta. Hetekalla makoili Random yksin varsin tylsistyneen näköisenä, murhaten katseellaan jokaisen hetekan lähelle uskaltavan hoitajan.
“Suski! Lenni! Saaga!” tyttö riemuitsi nähdessään meidät.
“Mooi”, sanoimme yhdestä suusta.
“Tässä on tilaa”, Random sanoi taputtaen hetekaa. Socker ja Millis tuhahtivat kuuluvasti, silmiään pyöritellen. Randomin pää singahti heihin päin.
“Oliko jotain sanottavaa, mikä munkin pitäisi kuulla?” tyttö kysyi sarkastia tihkuen. Sockerin naama valahti, ja hän pudisti naama valkoisena päätään.
“Sitä vähän Mäkin” Nauraen Lenni ja Suski ahtautuivat pienelle hetekalle Randomin viereen. Heteka natisi ja nitisi, kaartuen uhkaavasti pohjasta.
“Kyllä säkin tänne mahut”, Lenni hihkaisi huomatessaan epäröintini. Hymyilin vinosti, ja pudistin päätäni.
“Voin yhtä hyvin seistä, tai muuten me kaikki joudutaan seisomaan jos siihen vielä istun”.

Kauaa en ehtinyt seisoa, kun huoneen ovi avautui. Kuulin hoitajien huokaukset ja näin parin naaman punehtuvan. Käännyin katsomaan, ketkä tai kuka moisen reaktion saisi. Matti ja Anssihan ne siellä seisoivat. Matti katseli ruskeilla silmillään ystävällisesti jokaista huoneessa olijaa, pysähtyen hieman kauemmaksi aikaa Randomiin. Anssi sen sijaan mulkoili avoimesti pienempiä, nyökäten sitten kädessään olevaan luutaan. Nuorimmat tytöt loikkasivat salamana ylös ja ottivat Anssin tarjoaman luudan, kiitäen sitten tulipunaisina talliin. Anssi istui vapautuneeseen paikkaan.
“Kröhöm, joku oli täällä ensin”, sanoin normaalilla äänellä. Anssin pää nytkähti minuun päin ja seuraavassa hetkessä poika puoliksi putosi, puoliksi kompuroi tuolilta ylös. Random ja Suski hirnuivat hetekalla vatsat kippurassa, Lennin voihkiessa puoliksi heidän allaan silmät vuotaen.
“Kiitti”, sanoin istuutuessani penkille. Anssi tyrkkäsi vieressäni olevalle Valolle Adidaksen satulan, vinkaten peukalollaan ovea. Valo lähti kipittämään satulaa kantaen ulos huoneesta. Anssi rämähti viereeni istumaan.

“Mitä tänään tehtäisiin? Suunnitelmia oreillenne?” Random hihkaisi hetken kuluttua hetekalta, posket hieman punaisena. Vilkaisin Mattiin, jonka poskilla paloi sama puna.
“Miten olisi irtojuoksutusta porukalla maneesissa?” Suski kysyi. Anssi venytteli vierelläni, jättäen kätensä selkäni yläpuolelle. Ponkaisin ylös nopeasti.
“Hyvä idea Suski!” sanoin hymyillen ja nappasin Kullan suitset. Anssi antoi kätensä pudota takaisin omalle paikalleen, mytristäen hieman otsaansa. Pojalla oli hieman turhia luuloja itsestään. Hetekan porukka nousi ylös, ja jokainen nappasi oman poninsa, siis hoitoponinsa, suitset.

Avasin Kullan ovea hieman ja pujahdin sinne sisään. Kultainen ori luimisti korviaan välittömästi, paljastaen hampaansa.
“Aivan kuin pepsodent-mainoksesta”, myöntelin ja pujotin orille riimun päähän. Kulta luimisteli kahta kauheammin, nostellen takajalkojaan uhitellen. Sitaisin orin nopeasti kalteriin kiinni, ja aloitin pölyharjalla pölykerroksen pois pyyhkimisen.
“Nyt se jalka alas”, käskin. Kulta laski jalkansa edelleen luimistellen.
“Hmm aika hyvin”, kuulin karsinan ovelta. Tunnistin Matin tumman pään ja hieman ujon hymyn.
“Eh kiitti, toi oli kyllä ainut kerta tänään kun se totteli”, selitin. Matti hymähti. Käytävältä kuului askelia, ja Random tuli Mioa taluttaen viereemme. Matin olemus muuttui: ryhti kohentui ja käsi lennähti hiuksiin.
“Laitan vaan suitset niin ollaan valmiita”, huusin ennen tytön kysymystä, naurua peitellen Matin katsetta seuraten.

“Yks - kaks - irti”, Suski hihkaisi ja ryntäsimme keskelle kenttää. Orit Mio, Kakkonen ja Kulta lähtivät kiitämään peräkkäin maneesia, pukitellen ja meuhkaten. Paransin otettani juoksutusraipasta, ja hymähdin kun huomasin vierelläni olevan Suskin tekevän samoin. Annoimme orien juosta pahimmat höyryt pois, minkä jälkeen kokeilimme niiden tottelevaisuutta. Kulta siirtyi kerran käskystä raviin, mutta muuten ori laukkasi musta harja piiskaten. Toisetkaan eivät kovinkaan paremmalla menestyksellä menneet, mutta ainakin pojille tuli hiki.

“Nyt kunnolla, pääset juuri syömään karsinaan”, selitin hammasta purren vieressäni poukkoilevalle Kullalle. Ori hörisi Barbille kaula kaarella, mutta asettui sitten. Avasin Kullan karsinan oven, ja päästin orin syömään kauroja.
“Täytyy lähteä syömään, kuolen kohta nälkään. Meen pizzahatin kautta, hima tyhjänä”, huusin talliin. Samassa viereeni ilmestyivät Lenni, Suski ja Random. Anssi ja Mattikin matelivat luoksemme. Pudistin päätäni hämmentyneenä.
“Meillä on vain mun mönkijä?” kysyin.
“Ja mun vanha lada”, Anssi sanoi. Mahtavaa, nyt en voisi kieltää poikaa tulemasta kyytiverukkeella.
“No mä otan Suskin ja Lennin, Random ja Matti mahtuvat sulle, ja Andykin jos se tohtii vielä lähteä”, vastasin ja koetin hymyillä mahdollisimman normaalisti. Anssiin se ilmeisesti meni läpi, sillä poika nyökkäsi ja lähti taskujaan kaivellen toiset perässään ulos.

Ramin hoitokertomus

Voiko mikään muu olla rasittavampaa kuin koiran ivallinen vinkuminen, se vinkuu ihan tahallaan! ”iuuiuuu, IIIIIUUUU, ärgh murghhg iuu HAU HAU”
- prkl nyt hiljaa! pääset ihan kohta ulos. mutsi onks mun ihan pakko raahaa tää fifi tallille?
- no on! meille tulee vieraita, onneks saadaan sut ja toi koira pois talosta.
- aah, tosi kiva.
Tiesin ettei äitini sitä tarkoittanut, omaperäinen huumori ja pinna vähän tiukalla. Auto kaarsi tallinpihaan vauhdilla ja olin lentää etuikkunasta läpi. Marilyn koira jatkoi ärsyttävää ulinaansa, olikohan minusta ottanut mallia..? Nousin etupenkiltä ja repäisin takapenkin oven auki. Koira syöksyi ovelle ja oli vähällä ettei se päässyt ohitseni. Tartuin hihnasta kiinni ja koira riuhtoi joka suuntaan.
- Sun pitäisi olla hienostofifi! Yritä nyt ees näytellä.. Raivosin vihaisena samalla kun otin takakontista sen kantokopan, johon ajattelin teljeltä koiran tunnin ajaksi. Se sisälsi pari kaupan parasta puruluuta, koiran lempi pehmolelun, joka kyllä oli jo vainaa. Vesikuppikin osui käteen ja omat varusteeni vielä kainalossa konttasin kohti varustehuonetta. Heitin ylimääräisiä tavaroita tyhjään nurkkaan, samalla kuin koira kävi uusien tuttavuuksien kimppuun.
- Moi vaan kaikille, tässä on teidän uusi painajaisenne, sen pitäisi totella nimeä Mari, mutta kiroilu tehoaa paljon paremmin.. Koira touhusi iloisesti ihmisten ympärillä maistellen heidän käsihikiään. Nyt se vielä näytteli halattavaa lelua, mutta tiesin, että kukaan heistä ei kohta enää ikinä haluaisi kuulla puhuttavankaan koko koirasta..

- Hei Random! Kiva koira sulla! Kuuntelin kehuja koirasta.
- Sanokaa kaikille ettei päästä sitä karkuun! Joudutaan hakea armeija apuun jos aiotaan saada se kiinni.. Ja mä tosissani nirhaan sen joka päästää sen tosta kopasta!
Puhuin melko kiukkuisena, ei todellakaan ollut parhaita päiviäni. Hölläsin vähän otetta hihnasta, niin että sain koiran kopin asetettua lattialle oikein päin. Samalla se rakki vetäisi ihan täysillä, niin ettei mulla ollut mahiksia pitää siitä kiinni. Loikkasin koiran perään, mutta se ehti jo varustehuoneen ovesta.
- MARI ! TAKASIN ! Karjuin koiran perään ja juostessani ovesta, kompastuin tietenkin oven alla olevaan melkein huomaamattomaan korotukseen. Lensin rähmälleni kovasti kiroten. Ei todellakaan ollut hyvä päivä.. Joku kyykistyi viereeni ja nostin itseäni käsivoimin istumaan. Hiukseni olivat täynnä roskia ja kämmenestäni vuosi verta.
- AUTS! Huokaisin kovaan ääneen katsellessani käsiäni. – Perhanan koira!
- Ai tätäkö tarkoitat? Anna käsi niin vedän sut ylös.
Se oli Matin ääni, hän piti idioottikoiraani kainalossaan. Poika oli normaaliin tapaansa rauhallinen ja tilanteen tasalla. Hän veti minut ylös yllättävän voimakkaasti yhdellä kädellä ja istutti minut penkille oven viereen. Olin vieläkin vähän pihalla. Matti pisti koiran istumaan viereeni ja hihnan kädestäni läpi, niin ettei se päässyt karkuun. Muutaman silmänräpäytyksen ja epätodellisen sekunnin jälkeen Matti oli jo painelemassa puhdistusaineella kämmentäni.
- AII toi kirvelee. Valitin, poika sipaisi hiuksistani roskia ja rauhoitteli.
- Se menee ihan kohta ohi, ne pitää saada puhtaaksi.
Vilkaisin ratsastushousujani, kummankin polven kankaaseen oli tullut ruhjeita. Muuten näytin olevan ihan kunnossa, ehkä vähän sekava. Tilanne oli muutenkin epäaito, Matti oli ensimmäisenä rynninyt auttamaan, vaikka ympärilläni oli paljon muitakin ihmisiä. Olin varmaan lyönyt pääni kompastuessani, pyörrytti. Näytin taas varmaan idiootilta, en ollut yleensä näin avuton.
- Noniin, laitan kumpaankin laastarit. Sun koiras taitaa olla aika vikkelä. Onneksi ei juossut suoraan ulos, sain sen kiinni kun tuli moikkaamaan.
- Kiitti.. hymyilin pojalle. Matti naurahti iloisesti takaisin ja mumisi jotain kömpelyydestäni.

Kävelimme varustehuoneeseen koira kintereillä hihnassa nykien. Suski kohotteli kulmiaan, kun Matti talutti minua lanteilta tukien istumaan.
- Tarviitko juotavaa? Sattuuko sua johonkin? Poika alkoi kyselemään huolestuneena.
- Ei, oon ihan kunnossa. Hymyilin ja katselin pojan täydellisiä kasvoja. Hänen vaaleanruskeat silmänsä tuijottivat minua edelleen hivenen huolestuneina, mutta helpottuneina. Samassa talliin rynnisti Vipeltäjä perässään köpöttellen Puff koira. Hän katsoi melkein valkoista inisevää otusta varustehuoneen keskellä.
- MIKÄ TOI ON!
Pepe kuulosti siltä kuin olisi nähnyt hiiren. Hän katsoi koiraani kummeksuen ja silmiään pyöritellen. Mari alkoi haukkua uudelle koiralle, Puff katseli sitä alkuun miettivästi ja hyökkisi sitten sen kimppuun. Koira kierivät lattialla iloisesti leikkien.
- Se on Mari, ööhm, ainakin kasvattaja sano että se on koira..
- KOIRA! Toi kasako tossa? Mari katsoi nyrpeänä Vipeltäjää, se kyllä tiesi koska sitä haukuttiin, olihan se omaksunut luonteeni..
- Joo, tota noin. Äiti pakotti mun ottaa se mukaan. Että toivottavasti sua ei haittaa, ei se kai kauheesti pahojaan tee. Valehtelin, minun hienostofifini ei muuta tehnyt. Pepe katseli vähän nyrpeänä koirian murinaa ja leikkiä. Sitten hän kiinnitti huomionsa muualle.
- No mutta, mitä te täällä joka iikka laiskottelette! Pätkis tarttuu harjan varteen ja lähtee harjaamaan käytävää, Valo ja weezel menevät heti paikalla puhdistamaan hoitsujensa karsinoita! Ja lista jatkui.

Hävisimme Saagan, Andyn, Suskin, Lennin, Anssin ja tietenkin Matin kanssa varustehuoneesta tarhoille päin. Suurin osa poneista oli vielä ulkona, Mio ja Ressu mukaan lukien. Raahasin jo hieman rauhoittunutta koirankakaraa mukanani.
- Mitäs teillä tänään oli suunnitelmissa? Avasin suuni ensimmäisenä.
- Mun tekis mielä lähtee maastoon! Tänään paistaa aurinko! Lenni huudahti.
- Random ei ainakaan oo lähössä noilla käsillä. Matti huomautti ja irvistin hänelle ilkikurisesti.
- No ei nää nyt niin kipeet ole! Ihan hyvin voin lähtee! Huudahdin Matin kommentin yli.
- No me lähetään sitte Andyn, Lennin, Saagan ja varmaan Anssikin tulee maastoon? Suski luetteli ja katsoin häntä suu auki. Matti oli tainnut saada tahtonsa läpi. Toisaalta eihän tämä mitään haitannut. Saisin luultavasti viettää aikaa pojan kanssa. Ystäväni alkoivat ottaa kiinni ponejaan ja ymmärsin olevani varsin avuton. Koira toisessa kädessä ei kauheasti poneja napattu. Onneksi tästäkään ei syntynyt ongelmaa. Matti talutti pian molemmat hoitoponini talliin. Mio ja Ressu ihmettelivät yhteiskyytiä ja varsinkin takanaan räksyttävää melkein valkoista palloa (lue: koira). Suljin portin, kun kaikki ponit oli talutettu pois ja kävelin sitten perässä.
- Haluutko sä varmasti ratsastaa tänään? Matti kyseli huolestuneena.
- Joo haluan, haluan! Vakuutin. Ponit olivat karsinoissaan ja kävelimme toimiston ohi. Mari koiran uusi kaveri Puff haukkui innoissaan toimistossa. Avasimme uteliaana oven.
- MIHIN SÄ OIKEEN OOT PIILOTTANU MUN PUHELIMEN! Pepe karjui koiralle. Puff katseli innoissaan Pepeä luullen että tämä oli jokin uusi leikki. Vipeltäjä kaiveli nurkkia naama punaisena. Mari loikki innokkaasti Puffin luo ja samassa se pelästyi. Hilda oli maannut patsaan lailla tuolilla ja nousi ylös katsomaan uutta tuttavuutta. Mari katseli isoa koiraa aluksi peloissaan ja rynnisti sitten sen kimppuun.
- Taas toi kasa! Pepe huusi.
- Sen nimi on edelleen Mari, mut jos haluut saada tottelemaan, ni käytä kirosanoja.
Puhuin Vipeltäjälle rauhallisesti ja Matti yritti pidätellä nauruaan.
- Hei Mari näyttäis pärjäävän noiden tallikoirienkaa aika hyvin. Voisko se olla täällä sillä aikaa kun ollaan ratsastamassa?
- NO EI TODELLAKAAN! Miten mä saan muka sit tehtyy kaikki paperityöt?
- No voinko sulkee nää sitten johonki karsinaan?
- Tee se! pelasta mun päivä koirien kynsistä!
- No jos heitän ne vaikka Mion karsinaan, siivoon sen eka.
- Joo käy hyvin! Vipeltäjä sanoi rauhallisempana ja käänsi sitten katseensa papereihinsa. Raahasin koiraani edelleen perässäni, se vinkui ja murisi. Oli joutunut eroamaan uusista ystävistään..

Varustehuoneessa Suski kumppaneineen keräsi poniensa varusteita, ilmeisesti maastoon menossa. Andy selosti innoissaan jostain reitistä, mutta Lenni halusi välttämättä mennä toista tietä. Suski hihitteli riitelylle ja Saagakin sai pidätellä naurua. Kieltämättä riitely kuulosti hauskalta. Anssi kohotteli tärkeilevästi kulmiaan, niin että lopulta minunkin oli pakko nauraa.
- HAHHAHAHHA! Lopulta hajosimme kaikki Anssille, se ei ees ite tajunnu kuinka tyhmältä näytti kohotellen kulmiaan tärkeilevän näköisenä.
- No mitä mä nyt taas tein!!?
- Et yhtään mitään, Saaga sai sanotuksi räkäiseksi menneen naurun alta. Porukka kaikkosi varusteineen edelleen hihittäen, minä ja Matti lähdimme hakemaan kottikärryjä. Poika tarjoutui tekemään kaikki puolestani, joten tietysti päästin sen hommiin. Millonkohan oisin jättäny ilmaisen tarjotun avun käyttämättä? Raahasin koiraa perässä seuratessani Mattia, joka työnsi kottiksia kevyen näköisesti.
- Mä luistan taas siivoomisesta, vaikka mun kyllä piti tänään oikeesti siivota kummankin karsinat.
- No ehkä seuraavalla kerralla. Et sä noilla käsillä mitään siivoa!
- Ei nää nyt enää oo nii kipeet. Hymyilin pojan huolehtivaisuudelle ja aloin selittämään tälle taas jostain hyvin turhasta nopealla vauhdilla. Parasta Matissa oli, että se oikeesti kuunteli, ei vaan nyökkäilly ja esittäny kyyntelevansa. Poika esitti kysymyksiä, tarkensi asioita samalla kun hän tarttui talikkoon ja rupesi heittelemään likaisia alusia kärryyn.

Mari piti edelleen huolen, että se huomattiin. Joko pidin sitä sylissä tai se ärisi lattialla.. Hengähdin, kun sain viimein sanotuksi kaiken mitä minulla oli mielessä ja Mattikin ehti selitellä jotain. Hän kertoi asuvansa itse asiassa melko lähellä minua ja käyvänsä säännöllisesti tallilla töissä ja oli aloittamassa opiskelut tulevana syksynä. Kummatkin karsinat olivat kädenkäänteessä puhtaat. Matille ei edes tullut kuuma hommassa, itse olisin varmaan puolikuolleena.. Poika otti Mion käytävälle, olimme sopineet että Matti ratsastaisi Ressun ja itse menisin Miolla maneesissa. Lupasin myös etten rasittaisi itseäni liikaa, vaikka tiesin, että ratsastaisin joka tapauksessa kunnolla. Käsiini oli tullut vain pienet naarmut, ei sen pahempaa, eivätkä ne edes olleet kipeät enää.
- Käyn kattoo mistä koirista Vipeltäjä haluaa eroon. Sanoin edelleen hymyille Matille.
- Haluutko että tuun mukaan?
- Kyllä mä nyt parista koirasta selviän. Naurahdin ja lähdin raahaamaan Maria toimistolle. Vipeltäjä etsi edelleen raivoisasti puhelintaan. Hän jupisi ja kirosi itsekseen kun astuin sisälle.
- Niin mistä koirista haluut eroon?
- Hilda saa jäädä, mutta laita Puffi sinne Marin kanssa!!
Hilda juoksu tervehtimään minua, se loikkasi suoraan etutassut vasten mahaani.
- No hei tyttö! Silitin silkkistä koiraa. Mari murisi ilkeästi Hildalle, sen omistajaahan ei saanut viedä! Puffi loikki iloisena pöydän alta jotain suussaan. Se loikki luokseni häntäänsä iloisesti heiluttaen.
- Mitäs sulla on suussa? Annan Random tädille, nooin, hyvä tyttö. Kädessäni oli hampaanjälkiä täynnä oleva kännykkä.
- Et kai sä tätä vaan etsinyt? Kysyin Vipeltäjältä ja heiluttelin puhelinta ilmassa.
- MITÄ! Mistä sä sen löysit! VOI EI ! Tässä on hampaan jälkiä! PUFF!! Koira oli ilmeisesti jemmannut puhelimen pöydän alle, huomaamattomiin. Olihan se jemmaamista harjoitellut iät ja ajat. Tirskuin pakostakin, nappasin koirat kainalooni ja vien ne Pepeä kiusaamasta. Päästin ne Mio:n karsinaan riehumaan ja hain Marille mukaan ottamani vesikupin niille.

Matti oli ehtinyt hakemaan jo kummankin ponin harjat ja aloitellut Ressun harjausta.
- Puff oli jemmannu Pepen puhelimen jonnekin pöydänkaapin alle.. Selitin Matille innoissani. Mari ja Puff leikkivät riemukkaasti karsinassa ja pitivät sellaista meteliä että hevosetkin ihmettelivät.. Kun kummatkin ponit olivat valmiit, talutimme ne maneesille. Matti avasi ja sulki maneesin oven ja talutimme ponit kaartoon. Matti oli jos selässä kun itse ponnistin jalustimelle ja heitin jalkani ponin selän yli satulan toiselle puolelle.
- Mitäs sä haluat tänään tehdä? Matti uteli.
- Olikos sulla jotain erityistä mielessä?
- Aattelin että otetaan rennosti, voitaisiin oikeestaan mennä kentälle kävelemään, jos joku muu haluaa tulla maneesiin. Mutta ollaan täällä siihen asti. Matti hymyili, poika halusi olla kanssani kahden, tai oikeastaan nelin, olihan meillä ponit alla. Käsiinikään ei enää sattunut. Matti ratsasti Ressun käynnissä vierelleni, kuitenkin n. hevosenmitan päähän, etteivät ponit keksi toisilleen mitään ilkeyksiä. Selitin taas turhuuksia sellaisella vauhdilla, että Mattikin joutui välillä keskeyttämään ja toistamaan. Puhelin vähän tyhmiäkin ja sanat meinasivat juuttua puheripuliin, niin että änkytin ja kirjaimet sanassa menivät sekaisin.
- Oot ihan höpsö. Sä puhut tollasella vauhdilla.
- Pitäskö mun sitten olla ihan hiljaa? Kysyin hieman tiuskien.
- Ei tietenkään, mä tarkotin vaan hyvää. Se on hieno juttu että sä puhut, en jaksais tyttöä joka on hiljaa joka sekunti. Matti hymyili ja hymyilin hänelle. Pojan jalat menivät jo melko reilusti Ressun mahan ylitse, mutta se ei estänyt ponin ja Matin täydellistä yhteistyötä. Ehkä mun ja Ressun välille syntyisi vielä samanlainen side. Ja toivon sitä mun ja Matinkin välille, haluaisin muutakin kuin ystävyyttä. Minusta alkoikin jo vähän tuntua siltä, että niin halusi Mattikin.

- Ravataanko hetken aikaa? Mennään vaikka ympyrällä, niin että saadaan hepat peräänantoon. Mennään sen jälkeen nauttimaan auringosta kentälle. Olin onnellinen että päälläni oli paksu talvitakki, ulkona aurinko paistoi, mutta pakkasta oli siltikin edelleen melkein kymmenen astetta. Maneesissa lämpötila oli hyvä, joten siellä ehti lämminkin tulemaan.
- Joo käy hyvin. Sanoin ja kokosin ohjia käsiini.
- Ootko varma että oot kunnossa sen tämän päiväisen jälkeen?
Matti tarkoitti ilmalentoani.
- Tietenkin, oon niin kömpelö ja tapaturma-altis, että mulle käy noin yhtenään.
- Mun pitää olla siis koko ajan pelastamassa sua?
- No ei nyt sentään, yleensä osaan pelastaa itseni. Vastasin ja hymyilin. Minulle alkoi nyt selventyä pojan vihjeet, ehkä tästä todella tulisi jotain. Mio virkosi allani, kun otin ohjat käteen ja siirsin sen raviin. Poni tuntui taas oikein mukavalta. Ympyrällä se ensin testasi minua huijaamalla asetuksissa ja esittämällä pyöreää. Pakotin sen napakoilla pohkeilla liikkumaan takaalta eteen ja pian peräänantoon.
- Hieno Mio! Rapsuttelin orin kaulaa. Matti ratsasti luonnollisesti jo täydellisesti Ressua, poniori näytti nauttivan menosta. Ravasimme vielä toiseen suuntaan ja sitten siirsimme käyntiin.

- Eiköhän tää riitä tältä päivältä. Ei joka päivä tarvitse väsyttää poneja. Matti selitti ja samalla maneesin ovi avautui. Sisään taluttivat ponejaan Socker, MILLI, Kata ja weeram.
- Moi! Kata huusi ja jatkoi: - Ajattelitteko pitkään vielä ratsastaa? Me ajateltiin hypätä muutamaa estettä?
- Oltiin juuri lähdössä. Jos viititte odottaa että lähetään maneesista, niin ratsastetaan suoraan lumiselle kentälle. Matti selitti tytöille. Ratsastin pojan perässä lyhyin ohjin tammojen ohitse. Mio temppuili hieman, mutta pidin pohkeet kiinni ja määräsin orin liikkeelle. MILLI sulki maneesin oven mentyämme ja ratsastimme ponit kentälle.

Mio höristeli korviaan ja asteli innokkaasti lumihangessa. Ponit nauttivat vaihtelusta hiekkalaatikkoon. Ressu innostui enemmänkin ja nyt kiitin onneani, että olin valinnut Mion. Matti pysyi rauhallisena, kun Ressu heitti muutamat pukit ja pinkoi lumessa. Pian poni olikin jo hallinnassa ja Matti ratsasti sen takaisin luokseni hymyillen. Aurinko paistoi vielä, tosin se oli jo puolessa välissä laskeutumassa ja värjäsi taivaan kauniin punaisenoranssiksi. Muutama pilvi loi kontrastia taivaan sävyihin, niin että näkymä kentältä metsän suuntaan oli upea. Pakkas-ukkokin näytti tanssivan, kun puuterilumi liikkui hiljaisen tuulen mukana helisten. Puut olivat valkoisia, lumen peitossa ja jäässä. Matin tumman ruskeat hiukset pilkistivät kypärän alta ja hänen tummansininen ratsastustakkinsa näytti ohuelta. Poika käytti muutenkin paljon ohuempia vaatteita, vaikka oli kuinka kylmä. Itse pukeuduin ylipaksuun laskettelutakkiin.
- Eikö sulla ole kylmä?
Kysyin ja Matti käänsi katseensa minuun. Hänen silmänsä olivat edelleen yhtä lumoavat ja kasvonpiirteet täydelliset. Hymyilin hänelle, omat vihreän harmaat silmäni eivät olleet mitään Matin melkein kullan ruskeiden silmien rinnalla. Hän virnisti ja vastasi:
- Ei mulle tule helposti kylmä, kesällä kuljen mielellään ilman paitaakin. Jos tämä oli totta, olisin todellakin kesällä kiikaroimassa.. Matti jatkoi.
- No en nyt ilman paitaa ihan kenen tahansa nähden. Hän vinkkasi silmää ja hymyilin itsekseni.

- RANDOM!! HETI TÄNNE ! SUN KOIRAS! PERKELE!!
Se oli Pepe, hänen äänensä tunnistaisin ihan missä vain. Huusi mun koirasta.. Kävin vähän hitaalla, Pepe oli pilannut tän hetken ! No ehkä se ei ollu sen syy, Marin vika, olikohan se säätänyt jotain.. Purru oveen reiän ja pujahtanu läpi? Matti nousi äkkiä Ressun selästä ja nappasi Mion ohjista. Nousin alas ja kipitin puolijuoksua huudon suuntaan. Saavuin tallin pihalle ja ymmärsin, pieni valkoinen pallo juoksi tallipihalla jotain suussaan. Vipeltäjä kiljui ohjeita Rainylle, Deltelle, milwn.ille, Millikselle ja emilie.lle. Koira näytti nauttivan jahtaamisesta, se juoksi täysillä ensin Rainya kohti, mutta juuri ennen kuin tämä sai koiran kiinni, Mari kaarsikin jo toiseen suuntaan.

- MARILYN! NYT PAIKKA! Karjaisin ja koira seisahtui hetkeksi kysyvästi. Se pyöritteli silmiään ja käänteli ilkikurista ilmettä kantavaa päätään. Lähennyimme koiraa piirissä ja pian se huomasi pakomahdollisuutensa vähentyneen alle kolmeenkymmeneen prosenttiin. Se katsoi pelokkaasti Pepen suuntaan ja muiden jahtaajien, eli hoitajien ilmeet olivat niin kärttyisiä, että se katsoi parhaaksi tulla luokseni.
- Noniin, mitäs sulla on suussa? Juttelin koiralle samalla kun tartuin sen kaulapannasta kiinni. Sain naurukohtauksen kun nappasin koiran suusta Vipeltäjän upouuden viidensadan euron puhelimen, joka kyllä näytti joltain aivan muulta. Matti tuli kentältä taluttaen kahta edelleen hieman innokasta ponia.
- Mitäs täällä tapahtui? Matti kysyi ihmeissään.
- TOI perkuleen kasa varasti mun puhelimen! Pepe karjui ja inisi. Koirani oli hänelle siis edelleen kasa, no siltä se vähän nyt näyttikin, lumessa juostuaan, sen jalkoihin oli alkanut takertua isoja lumipalloja.
- Hahhahhahha! Matti naurahti hyväntuulisena.
- Vien ponit talliin, pärjäätkö? Poika tuli lähemmäs ja kysyi.
- Joo pärjään hyvin. Vastasin ja hymyilin. Poika jatkoi edelleen matkaansa sisälle talliin.

Vipeltäjä käveli jalkaa polkien ja kiroten talliin. Menin perässä ja tiedustelin Rainyltä mitä oli tapahtunut. Tyttö kertoi:
- Se oli oikeestaan mun syytä. Sun koiras on mestari huiputtaja, kulin Mion karsinan ohi ku huomasin koirat ja toi kasa.. ai anteeksi Mari.. katteli sellasilla silmillä mua, että oli pakko avata ori ja silittää. Ja sitte ku avasin ovea, ni se oli heti ulkona, enkä enää saanu kiinni. Njaahas, muutkin olivat siis oppineet kutsumaan koiraani kasaksi. Korjasin kasan Mariksi heti kun Rainy oli maininnut kasana. Tyttö katsoi minua hieman anteeksipyytävänä.
- Ei se mitään, nyt se on kiinni.
Hymyilin tytölle. Tiesin millainen koirani osasi olla, ihan niin kuin minäkin.. Matti tuli vastaan kantaen kummankin ponin tavaroita.. Miten se jaksoikin raahata niitä noin kevyen näköisesti?
- Käyn laittamassa nämä varusteet tonne, käytkö laittamassa poneille sillä aikaa loimet, jos mä nopeesti putsaan varusteet?
Tämä diili kävi oikein hyvin, nyökkäilin. Pistin Marin sen kuljetuskoppaan, niin ettei se voinut enää tehdä vahinkoa. Nappasin ponien loimet, ne pääsisivät vielä ulos loppupäiväksi. Mio haisteli koirien jälkiä, mutta uusia alusia oli tuotu vanhojen päälle, joten paljoa hajuista ei enää jäljellä ollut. Halasin oria ja heitin loimen sen niskaan. Kiinnitin soljet ja laitoin riimun valmiiksi. Annoin sille vielä pusun turvalle.
- Olet ihana. Sanoin Miolle ja suljin karsinan oven. Jatkoin matkaani Ressun karsinalle. Ori oli kääntyneenä turpa kohti takaseinää. Avasin karsinan oven ja Ressukka kääntyi höristen.
- Mitäs poika? Juttelin Ressulle ja rapsutin sitä hetken aikaa. Heitin sillekin loimen. Suoristin ja kiinnitin soljet. Riimun kanssa poni ei ehtinyt temppuilla ja pian ponit olivat valmiita. Kello ei ollut vielä viittäkään, joten ne ehtisivät olla oikein hyvin tarhassa jonkin aikaa.

Matti saapui Ressun ovelle hymyillen.
- Kumman sä haluat taluttaa, vai otanko kummatkin? Poika kysyi.
- Mä voin vaikka saman tien taluttaa Ressun, niin jos sä meet eellä Mio:n kanssa?
- Käy hyvin, haen sen. Matti lähti riimunnarun kanssa hakemaan oria. Laiton Ressulle riimunnarun ja halasin suloista oria. Taluttaessamme poneja tallipihalla naurava maastoporukka saapui reilun puolentoista tunnin lenkiltään.
- Mooi Random! Andy huusi nauraen.
- Hellou! Miten teillä meni? Tippuiko kukaan?
- Ei, meillä oli ihan sairaan hauskaa, sun tarvii tulla seuraavalla kerralla mukaan! Hypittiin maastoesteitäkin!
- Okei, sovittu! Tuun enskerralla varmasti. Hymyilin ja jatkoimme ponien tarhaan vientiä Matin kanssa.

Päästimme ponit yhtä aikaa tarhaan ja Matti sulki portin perässäni. Aurinko oli juuri laskemassa kuusten taakse ja ympärillämme oli hiljaista, vain kahden ponin iloiset hirnahdukset kuuluivat. Ennen kuin ehdin liikkua, Matti tarttui käteeni ja veti minut syliinsä. Olin häntä päätä lyhyempi, mutta se ei ollut Matille ongelma. Ennen kuin huomasikaan hän oli vetänyt kasvoni hänen kasvojaan vasten. Tunsin lämpimät huulet huulillani, suljin silmäni. Tämä ei voinut olla totta! Olin edelleen hieman ulkona, kun poika lähti hymysuin taluttamaan minua tallille, huulillani kihelmöi edelleen.

Juuri kun olin ehtinyt tallille, äitini kaarsi tallin pihaan ja huomasi minut.
- NYT HETI AUTOON SIELTÄ!
Matti auttoi minua kantamaan koiran tavaroineen autoon ja vasta autossa tajusin mitä oli tapahtunut.

Suskin hoitokertomus

- Juuhuuu! Onks täällä ketään?
Huhuilin turhaan tyhjään talliin. Ainoa vastaus oli hevosten rouskutus, joku oli ruokkinut ne äskettäin. Kävin kummissani heittämässä laukun sattariin, missä sielläkään ei ollut ketään, ja otettuani Kakkosen riimun ja narun lähdin sen karsinalle.
- Terve poju, sanoin sille avattuani oven. Poni katsoi minua vähän pahasti. Se oli ilmeisesti jo syönyt ja hamusi harmissaan tyhjää kippoa.
- Pääset nyt hetkeksi ulkoilemaan niin Suski-mamma putsaa sun karsinan. Kakkonen väläytti hampaitaan, kun lähestyin sitä. Murahdin.
- Kuules pöllö, toi ei auta mitään. Mun käsivarsi ei maistu kauralta, tiedäthän.
Sain ujutettua riimun ponin päähän ja napsautettua narun kiinni. Kakkonen ei tapansa mukaan ryntäillyt narussa, se kuunteli hiljaisuutta samoin kuin minä, kun kävelimme ponin askelista kaikuvan käytävän läpi ulos ovesta.
- Outoa, eikö ookin, juttelin Kakkoselle.
- Missäköhän muut on?
Ori pärskähti, kun päästin sen irti tarhaan. Se ravasi lumella niin että kokkareita sinkoili sen kavioista, heitti päätään, pysähtyi aidalle ja ravasi muutaman pukin kera takaisinpäin. Nauroin, kun se pomppi takajaloillaan. Palasin huokaisten talliin. Sisällä oli tylsää ilman elämää. Hain kottarit ja talikon ja ryhdyin siivoamaan Kakkosen karsinaa marttyyrin ilme kasvoillani.

Ilme haihtui nopeasti; itse asiassa aloin lauleskella itsekseni. Aamulla olin katsellut televisiosta Voicea ja Madconin Liar soi päässäni (http://youtube.com/watch?v=YIOKysz-Pe0).
- Liiaaar! lauloin kovaan ääneen ja tanssin talikon kanssa. Vartti oli kulunut, olin valmis, ja kun vielä hyräilin kappaleen viidennen kerran loppuun, kävin hakemassa puhtaita alusia, heitin ne Kakkosen karsinaan ja katselin sitten taas ympärilleni. Talli oli yhtä hiljainen kuin aloittaessani; ehkä vielä hiljaisempi, kun hevoset olivat lopettaneet syömisen. Joku paukutti mielenosoituksellisesti karsinansa ovea.
- Heiniä sitten Kakkoselle varmaan... Lähdin paremman tekemisen puutteessa kulkemaan tikkaille, joista pääsi ylös vintille. Ne olivat vanhat, toki puhtaiksi hinkatut mutta varsin hatarat, enkä tuntenut oloani lainkaan varmaksi, kun aloin työntää luukkua yläpuolellani ylös. Sain sen pamahtamatta käännetyksi pois tieltä niin, että pääsin kiipeämään kokonaan vintille. Siellä oli yllättävän pimeää, jostain kuului pientä rapistelua. Aloin nostaa lähimpiä heiniä mukaani, kun kuulin ääntä kauempaa. Kauempien paalien takana liikahti jokin. Kiinnostuin heti - olisiko jokin varasliiga päättänyt käyttää Kelmin ponitallia tukikohtanaan?

Otin muutaman askeleen lähemmäs, mutta sitten sain pettyä. Varas olikin vain vaaleahiuksinen Random, joka oli nojautunut eteenpäin istuessaan paalilla. Itse asiassa kaikki ystäväni tallilta näyttivät istuvan pimeässä ringissä ja pidättävän hengitystään. Astuin reippaasti piirin viereen, suoraan pimeydestä ja pontevasti sanoin "moi".
- ÄÄÄÄÄÄÄÄIIIIIIIIIIIKKKKKKKKKK!!!!!
- AAARRRGHHHH!!
- AAAAPUUUUAA!! MATTIIIIIIIH!
Läheinen Random syöksyi vieressään istuvan Matin syliin poikittain niin että pojalta paiskautuivat ilmat pihalle. Lenni oli säikähdyksestä kaatunut paaliltaan selälleen sen taakse ja päästeli suustaan nyt muutamia manauksia. Saaga istui kaikista tyynimpänä lattialla, mutta alkoi sitten nauraa. Anssi oli alkanut hyppiä ja kiljua kuin balettia harrastava pikkutyttö, tuijottanut minua silmät kauhusta suurina. Vipeltäjä oli miehekkäästi karjaissut minun astuessani esiin ja hypännyt Anssin syliin; nyt poika huojui uhkaavasti, kun Vipeltäjä hakkasi hänen rintaansa ja vaati tulipunaisena päästämään alas. Näimme kuin hidastettuna, kuinka Anssi lähti kaatumaan taaksepäin, paiskautui heinäkasaan ja vajosi korsien sekaan, kun Vipeltäjä kiemurteli hänen päällään.
- MMPPhh! Hhmmaapuahmaa!! kuului heinäkasasta. Vipeltäjä pääsi nopeasti ylös, suoristeli paitaansa ja selvitti rykien kurkkuaan. Anssin jalat potkivat heinien päällä ja Random oli säikähdyksestä ja naurusta alkanut lähes itkeä Matin paitaa vasten. Saaga katsoi kaikkia, nauroi melkein äänettömästi ja kaatui edelleen risti-istunnassa selälleen makaamaan.
- Suski voi opetella koputtamaan, Vipeltäjä sanoi niin tosissaan, ettei naurusta ollut tulla loppua. Saaga meni tirskuen auttamaan heinää suustaan sylkevää Anssia ylös ja minä vedin Lenniä kädestä.
- Voi jessus Suski, poika puhahti päästyään ylös. Pyyhin heiniä hänen paidastaan.
- Ilmestymishetken olisi voinut valita vähän paremmin.
- Mitä ihmettä te täällä oikeen teitte? kysyin. Random hikkasi eikä voinut puhua. Matti selitti taputellessaan tyttöä selkään.
- Pepe halusi välttämättä kertoa meille jotain kauhukertomuksia, eikä voinut odottaa iltaan.
- Niin, laulava tallinomistaja oli pahin, Lenni sanoi väristen.
- Me kuultiin oikeasti jotain sairasta örinää, Random sai sanottua.
- Se oli pelottavaa.
- Se laulu ja sävel vaan kuulosti ihmeen tutulta, Anssi mietti päästyään ylös ja nojatessaan Saagaan. Tyttö kuitenkin luisti tuen tehtävästään ja poika kaatui uudelleen rähmälleen lattialle.
- Jaa, sanoin punaisena. No, nyt olin saanut puolueetonta palautetta "örinästäni". Porukka pääsi hiljalleen jalkeille ja rauhoittui. Vipeltäjä lähti nopeasti, me seurasimme hiljaa hihitellen ja Lenni minua välillä läpsien perässä.

Juoksutin Kakkosta maneesissa puolisen tuntia, Vipeltäjä sanoi että se riitti oikein hyvin. Ori oli riehunut tarhassa eikä esittänyt liinassa sen suurempia repertuaareja. Lenni ratsasti Enniä vieressä, mikä sai Kakkosen kulkemaan vielä paremmin, ja lopuksi se ravasi todella kauniisti jalkojaan korkealle nostellen.
Harjasin ponin vielä kertaalleen läpi ja kysyin sitten Saagalta, oliko hän lähdössä.
- Joo, mennään vain, hän vastasi. Kullan hän oli ratsastanut jo aiemmin.
- Haluaakohan joku pulkkakyytiä?
Kukaan ei ollut halukas lähtemään nolaamaan itseään ja niinpä keräsimme kahdestaan kamamme sattarista. Lenni sattui sisään juuri kun olimme lähdössä.
- Kyllä se laulu mun mielestä ihan kaunista oli, hän virnisti minulle ja luikahti sitten pois ulottuviltani jättäen minut punaisena itsekseni höyryämään.

Saagan hoitokertomus

Kävelin tallikäytävää pitkin kohti Kullan karsinaa, hyräillen vain mieleeni tulevia kappaleita sieltä täällä. Olin juuri ohittamassa tyhjiä karsinoita, kun yhdestä niistä tunki esiin täplikäs pää. Räks. Harjat putosivat käsistäni, leviten lattialle. Tuijotin kuitenkin vain läikikästä ponin päätä, ja otin askeleen karsinaa kohden.
“Kukas sä olet? Taidat olla uusin Vipeltäjän ostos”, mutisin ja ojensin käteni ponin haisteltavaksi. Poni puhalsi käteeni, mutta luimisti sitten korvansa ja käänsi takapuolensa ovelle.
“Että tuollainen…”, mutisin ja vilkaisin nimilappua. “Bondingwlobo”. Boon-din-gwl-obo? Koetin pyörittää nimeä kielelläni, mutten saanut sitä kuulostamaan mitenkään lausuttavalta. Pudistin päätäni, ja samassa huomasin silmänurkastani liikettä. Toisessakin tyhjässä, tai siis ilmeisesti nykyään käytössä olevassa, karsinassa seisoi pieni vaaleanrautias poni.
“Ja kuka sä olet?” kysyin ihmeissäni.

“Ne on Bingo ja Tipu, Vipeltäjän uusimmat toheltajat”, kuului alapuoleltani ääni. Katsoin alas, ja näin Anssin keräämässä pudottamiani harjoja.
“Huh, Bingo. Orin koko nimeä ei olisi mukava yrittää lausua… Mikä Tipun oikea nimi on?”
“Chickendance”, Anssi pärskähti. “Tommonen pikku rääpäle, muka esteponi! Ei siitä ole mihinkään”.
“ANSSI! Et kai sä vaan HAUKKUNUT mun Tipua, mahtavaa esteponia?!?!” kuului samassa käytävän toiselta puolelta. Hätkähdin, ja katsoin sitten Anssiin, jonka kasvot olivat irvistyksessä. Poika nousi ylös ja antoi harjapakin takaisin minulle.
“En missään nimessä”, poika huusi takaisin Vipeltäjälle. Turhaan huusi, sillä Vipeltäjä oli puolijuoksua tulossa meitä kohti, naama punaisena.
“Satulahuoneeseen! NYT”, nainen kiljui Anssille, tökäten tätä rintakehään. Anssi lähti manaten jo kääntynyttä ja nyt puolessa väliä käytävää olevan naisen perään.

Katsoin hetken kaksikon perään, mutta käännyin sitten kohti Kullan karsinaa, kun satulahuoneen ovi läjähti vauhdilla kiinni. Alkoi kuulua kiljuntaa ja välillä myös karjuntaa. Pudistin päätäni ja majoittauduin Kullan karsinaan. Kulta ei ollut tänäänkään yhtään kiltimpi kuin yleensä, mutta säästyin sentään kauniilta hampaanjäljiltä sidottuani orin kiinni kaltereihin.

Olin juuri laittanut Kullalle suitset taluttamista varten, kun karsinan eteen pelmahti Random.
“Äkkiä maneesiin!! Vipeltäjä laittoi Anssin ratsastamaan Tipulla”, tyttö hehkutti ja oli jo seuraavassa hetkessä ulkona tallista. Kiristin nopeasti vielä turparemmin, ja lähdin sitten taluttamaan oria maneesille päin. Maneesin katsomoon oli kerääntynyt kasa katsojia; Random, Suski, Lenni ja Matti eturiviin, sekä toiseen ja kolmanteen riviin Socker, Millis, Pätkis ja emilie. Vipeltäjä seisoi maneesin keskellä, juoksutusraippa toisessa kädessä ja megafoni toisessa.
“Voinko tulla tänne Kultaa taluttamaan?” kuiskasin Suskille, joka katsoi minuun virnistellen.
“Heijaa se Kulta, totah… Jonnalle! Se tossa juuri mutisi ettei aio jäädä katsomaan”, tyttö sanoi. Vilkaisin ympärilleni, ja siellä nurkassa seisoikin sinihiuksinen tyttö tylsistyneen näköisenä.
“Haluaisitko Kullan heittää juoksemaan jonnekin?” kysyin Jonnalta. Jonna vilkaisi minuun, sitten Kultaan ja takaisin minuun, nyökäten sitten.
“Hyvä vaan kun pääsen katsomasta tätä pelleilyä”, tyttö tuhahti.
“Kiitti”, sanoin ja annoin pomppivan Kullan Jonnalle.

“Sori, mun pitäis päästä tonne eturiviin”, sanoin hymyillen Millikselle, jonka jalat peittivät kulkureitin. Tyttö vetäisi jalkansa heti pois tieltä.
“Kiitti”, hymähdin.
“Oonko missannut jotain?” kysyin istuessani Suskin vierelle.
“Vaan Anssin selkään nousun, Tipu ei ollut pysyä paikoillaan ja Vipeltäjä karjui “miten sä et edes selkään osaa nousta” täyttä kurkkua”.
“Hah, no hyvä”, sanoin ja siirsin katseeni Vipeltäjän ympärillä kulkevaan ratsukkoon. Anssin pitkät jalat olivat vain parinkymmenen sentin päästä maasta ja pojan musta siili heilui pikkutamman askelten mukana. Tipu pureskeli kuolaimiaan tyytymättömänä, häntä vispaten ja jalat tikittäen. Niin ratsastaja kuin ponikin katsoivat silmänurkastaan heiluvaa juoksutusraippaa pitävää naista.
“JA RAVIA!” Vipeltäjä toitotti mikrofoniin, saaden ylärivien katsojat pomppaamaan paikoiltaan. Taisi siinä yksi orreltakin pudota, huomasin kun emilie kömpi lattialta pystyyn.

Tipu lähti päätään viskellen ravaamaan, Anssin yrittäessä jotenkin päästä rytmiin keventämällä. Tilanne näytti kuitenkin koomiselta, sillä siinä vaiheessa kun Anssi olisi keventänyt yhden askeleen oli Tipu kipittänyt kaksi. Poika ja poni näyttivät olevan kaksi palapelin palaa, jotka eivät sopineet yhteen.
“Mitä hemmettiä sä hytkyt siellä?! Etkö osaa enää keventää??” kuului samassa Vipeltäjän suunnasta. Naisen kädessä oleva raippa heilahti uhkaavasti naisen raivon voimasta. Se kuitenkin riitti Tipulle, sillä seuraavaksi näin kuinka tamman pieni takapää meni ylös alas. Anssi alkoi kallistua oikealle, hytkyen rodeossa kuin kaurasäkki. Olin aivan varma, että seuraavasta pukista selässä roikkuva Anssi lentäisi. Seuraavaa pukkia ei kuitenkaan tullut, vaan Tipu lähti kiitämään kaikella voimallaan eteenpäin. Jo ilman jalustimia olleella Anssilla ei ollut mahdollisuutta, vaan poika jäi kyydistä.

Ei kuitenkaan pois kyydistä niin kuin voisi olettaa. Anssin toinen jalka otti vastaan, ja tilanne näytti siltä kuin Tipu olisi vain laukannut pois pojan alta. Hieraisin silmiäni, mutta katsoessani uudelleen keskelle, Anssi seisoi siellä jalat auki. Keskellä seisova Vipeltäjä loksautti suunsa kiinni, ja alkoi sitten punehtua.
“MITÄ SÄ LENSIT SIELTÄ?!?? OLEKSÄ JOKU ALOITTELIJA, HÄH?!” nainen karjui megafoniinsa, lähestyen Anssia uhkaavasti.
“MINKÄ MÄ SILLE VOIN, ETTÄ SUN PONI ON HULLU???” Anssi karjui vastaan, sietämättä enää yhtään enempää egonsa murentamista. Vipeltäjä seisoi nyt aivan megafoni Anssin naamassa kiinni, ja näytti siltä, että kohta jompikumpi hyppäisi toisen kaulaan. Irti päässyt Tipu kuitenkin rellesti pukitellen kaksikkoa kohti, ja he joutuvat hyppäämään pois villiintyneen ponin alta. Maassa oleva Vipeltäjä kohotti megafoniaan, ja suuntasi sen nyt meitä kohti.
“JOK IKINEN TIPUA RAUHOITTAMAAN, SEHÄN KATKAISEE KOHTA JALKANSA!”, nainen karjui, lisäten sitten Anssiin päin “ANSSIN VUOKSI!”

Eturivi pysyi paikoillaan, hekotellen paikoillaan. Emilie, Pätkis ja Millis juoksivat ottamaan Tipua kiinni. Seurasimme huvittuneina, kun tytöt kymmenen minuuttia jahtasivat ponia. Viimein Matti kilttinä nousi ylös, meni alas ja nappasi Tipun lennosta kiinni. Vipeltäjä pamautti Anssia raipalla takapuoleen, karjaisten samalla: “Selkään siitä! Kesken et jätä”. Anssi mulkaisi naista, mutta lampsi sitten Tipun luokse ja nousi yhdellä harppauksella selkään.

“Mä meen nyt talliin, vaikka oon nuori nainen niin kaikkea en kuitenkaan kestä, mutta jos mä kuulen keneltäkään, ettei Tipu mennyt lopputunnista peräänannossa ja sä et istunut kaikkia perkeleen raveja perusistunnassa, nii…”, Vipeltäjä karjaisi Anssille heilauttaen raippaansa uhkaavasti ja lähti maneesista ovet paukkuen. Paukauksen jälkeisten kaikujen jälkeen korvissani soi hiljaisuuden johdosta. Vilkaisin Randomia, joka hytkyi paikallaan Suskia vasten. Pokkani piti niin kauan, kunnes Anssi ratsasti ohitsemme hytkyen Tipun selässä.

Lopputunnista Tipu meni peräänannossa, ja Anssi istui kaikki ravit perusistunnassa. Ainakin siihen asti, kun yläpenkkiläiset olivat lähteneet talliin. Minä poistuin siinä vaiheessa, kun Anssi ilmoitti viehkeästi ohitsemme mennessään: “Mun isyys meni, sori Saaga”. Suljin maneesin oven, mistä raikui naurua Anssin kommentille. Päästyäni ulos, hymyilin itselleni. Pyyhdin hymyn kuitenkin nopeasti pois, ja lähdin katsomaan missä Jonna ja Kulta olisivat.

23.7.2008 by Ella
"... ja silloin Poni tuli ihan hulluksi, se alkoi vaan pukitella ja hyppi pystyyn ja yritti heittää mua selästään, mutta onneksi olin juuri ottanut ohjat koska oltiin siirtymässä raviin, mutta sillai se oli aika kamalaa koska me oltiin ihan sen joen penkalla ja se oli tosi lähellä etten lentäny sen selästä suoraan sinne puroon koska se olis ollut aivan sairaan kylmää ja olisin varmaan kuollut sinne, sillai jäätynyt, tiedäthän, sillai et olisin jähmettyny niinku Titanicissa, tiiäthän? Ootko nähny sen leffan? Se on aika hyvä, vaikka tykkään enemmän sellasista sarjamurhaaja-jutuista, esimerkiksi Texasin sarjamurhaajasta, tiiäthän? Ja sit sellaset, ni mitä mä olin kertomas, ni Poni tuli oikeesti ihan hulluks..."
Matin otsalle pusertui hiki - hän ei tiennyt, johtuiko se Jonnan taukoamattomasta selityksestä viereisessä karsinassa vai Marin ärsyttävästä diivailusta. Tamma heitteli päätään pojan käsien ulottumattomiin, yritti tunkea persettään hänen naamaansa ja kohotti kerran takajalkaansakin varoitukseksi. Nyt Matti tiesi, ettei enää koskaan pitäisi ponia vapaana karsinassa suitsiessaan sitä.
"Vai niin", Matti kuuli Anssin vastaavan Jonnalle selvästi huvittuneisuutta äänessään.
"Kuulostat aika hyvältä ratsastajalta."
Toiset siellä flirttailevat, Matti ajatteli hieman kitkerästi, kun Mari päätti taas väistää kuolaimia. Tuo Englannista saapunut kopea, "olen niiin cool" -poika tuntui kävelevän pitkin poikin Ilolaa omistajan elkein viihtyvän Jonnan seurassa paremmin kuin muiden.
Typerä mielikuvitus, Matti puuskahti, kun sai lopulta kiinni Marin turvasta ja sujautti nopeasti kuolaimet sen suuhun. Anssi oli ihan kunnon kaveri, ehkä vähän korskea ja tietenkin vetävä, mikä varmasti selitti sen, että selväst innostusta äänessään Jonna huudahti Tinkan karsinasta "Joo! Mennään maastoon! Mä voisin ottaa Ponin, ja sä Ekin, vai? Mihin mennään? Voisin näyttää sen joen josta kerroin, sen jonka varrella Poni tuli ihan hulluksi, se alkoi vaan pukitella ja hyppi pystyyn ja yritti heittää mua selästään..."

Vipeltäjä & Kelmiläiset 8.9.2008 by Ella

"Tervetuloa seuraamme, hyvät katsojat. Tapamme mukaan olemme taas etsineet tiemme uuden harrastuksen pariin, tällä kertaa varsinkin pikkutytöille tutun ratsastuksen. Tänään vierailemme Suomen erämaassa, Keikyän lähellä sijaitsevalla Kelmin ponitallilla!"
Vaaleaan jakkuunsa, cowboy-hattuunsa ja yltiökoristeellisiin buutseihinsa pukeutunut nainen heiluttelee säteilevästi hymyillen mikkiään kameran edessä.
"Olemme juuri saapuneet paikan päälle. Käydään ensin vähän katselemassa paikkoja, ja päästetään sitten tallin itse omistaja kertomaan ratsastuksesta."
Lantaläjään astunut nainen kiljaisee ja hyppää sivuun, ulos kameran kuvasta. Kameramies irvistää ja väistää tuoksahtavaa kasaa ja lähtee toisinaan jalkoihinsa vilkuillen etenemään pihassa kohti suurta kenttää, jolla verryttelee ratsukko.

Lenni vilkaisee Ennin selästä häntä kohti kuljeksivaa työparia. Vipeltäjän mainostama kuuluisuus on siis nyt konkreettisestikin aivan kulman takana - ja siinä suoraan edessä, kun kameramies äkkää ratsukon ja nainen huitoo miestä hölkkäämään kentän reunalle.
Pippurinen Enni heiluttaa korviaan ja pomppaa pois uralta, tuijottaa outoa ilmestystä sieraimet väristen. - Hyvää päivää, nainen mikkinsä kanssa toivottaa. Lenni kohottaa kulmaansa hieman epäillen.
- Hei, hän vastaa lyhyesti. Naisen hymy kiristyy hieman.
- Oletko ratsastamassa?
- Kuten näkyy, Lenni toteaa. Hän näkee, kuinka tallista purkautuva nuorisojoukko alkaa osoitella kentän vierellä seisoskelevia ihmisiä.
- Ja kohta ovat varmaan nuokin.
Nainen kääntyy katsomaan taakseen, ja näkee tätä lähestyvän joukkion - kärjessä juuri sähkönsinisiksi värjäämien hiustensa alta tuijottava Jonna.
Eivätkä Anssi ja Matti sen huonompia ole, Jonna sivuilla kuin kaksi komeaa, tummaa, hyvännäköistä henkivartijaa. Kameramieskin on kääntynyt ja nyt tuo joukko kulkee kameraa kohti kuin jossain huonossa amerikkalaisessa rikostutkijasarjassa. Lenni voi vain kuvitella, mitä mikkinainen sillä hetkellä ajattelee.
- Tuota, päivää, nainen takeltelee. Viiden nuoren ryhmä pysähtyy auramuodostelmassa tämän eteen, Jonna vieden kädet vielä ristiin rinnalleen. Katri ja Enni takan vilkaisevat toisiaan ja virnistävät.
- Päivää, Jonna vastaa, vailla lämpöä äänessään.
- Mihin meistä ollaan tekemässä juttua?
- Tuota, nainen toistaa
- Maikkarille... tällainen ratsastuksesta kertova juttu...
Samassa Enni-tamma saa oudosti käyttäytyvästä porukasta tarpeekseen ja ottaa hatkat Lenni selässä heiluen; pukkien kera aidan yli ja metsään kadoten. Juuri parahiksi kääntynyt kameramies näyttää hämmentyneeltä.
- Onko ratsastaminen noin vaarallista?
- On, Jonna vastaa.
- Minulta on murtunut ranne, sääri, muutama sormi, nenä ja kylkiluu. Poikki menneet onneksi vain molemmat kädet. Matti kohottaa housunlahjettaan.
- Tällaisia kivoja puremajälkiä hevosten kanssa touhuamisesta seuraa, poika toteaa Jonnan sanojen tueksi. Naisen nielaisu tallentuu varmasti myös kameramiehen nauhalle.
- Mutta toki tämä on aika antoisaakin, Katri sanoo kimakalla, kuuluvalla äänellä.
- Meidän äidin kukat on kasvaneet Kelmien lannoilla paremmin kuin millään kanankakalla!
- Niin ja paikallinen pesula on ottanut lisää työntekijöitä, Enni lisää hiljaisemmalla äänellä.
- Silloinkin, kun lennettiin kaikki sinne kuralammikkoon ja orit meinasi talloa meidät...
- Älä muistuta, Anssi sanoo ja pyörittelee silmiään.
- Alkaa muutenkin harmittaa tämä Suomeen muuttaminen; Englannissa sai sentään palkkaa hevosten hoitamisesta, täällä uhraa kaiken vapaa-ajan palvellakseen näitä hevosia ja sitten vielä tallinomistajaa, Vipeltäjää, orjapiiskuria, joka heiluu täällä raipan kanssa päivät pitkät ja vain karjuu meitä tekemään hommia paremmin.
- Älä puhu noin kovaa, Vipeltäjä saattaa kuulla, Katri sanoo pelokkaasti ympärilleen vilkuillen.
- Ja siitä ei sitten hyvää seuraisi...
Kaikkia värisyttää "kuin" yhteisestä sopimuksesta.
Nainen alkaa näyttää hieman huonovointiselta.
- Tuota, tämä sanoo.
- Meillä alkaa varmaan olla kuvausaika lopussa...
- Joo, kameramies mutisee, muttei ehdi sammuttaa kameraa, kun tallista pöllähtää pihalle hämmästyneen näköinen kolmikymppinen nainen.
- Herra isä, nytkö jo te olette täällä? Kuka tästä on vastuussa? Jonna ja Katri, miksei kukaan sanonut minulle mitään? Matti? Kuvitellen uhkaa naisen äänessä kameramies ja nainen alkavat nopeasti perääntyä Vipeltäjästä kauemmas, kohti autoaan. - Hei, älkää nyt vielä lähtekö, Vipeltäjä huutaa ja yrittää tavoittaa työparia kävelemällä rivakammin. Nainen alkaa näyttää jo kauhistuneelta.
- Te ette ole vielä nähneet nuorten ratsastusta, kyllä minä ne vielä hommiin pistän, hehheh...
- Juokse! nainen kiljaisee kameramiehelle, syöksyy autoon ja pamauttaa oven kiinni. Kameramies kompuroi kurassa ja on kaatua, mutta onnistuu viime hetkellä hypätä jo liikkuvaan autoon. Vipeltäjä jää seisomaan pöllämistyneenä paikalleen ja katsoo ihmeissään ennätysvauhtia kiihtyvän auton menoa.
- No voi, tämä sanoo päätään rapsuttaen.
- Minä kun jo ehdin haaveilla omasta tv-sarjasta... "Vipeltäjä ja Kelmiläiset", eikö se olisi ollut aika hyvä?

Uusi tallipoika 18.7.2008 by Vipeltäjä
Matti ja Jonna rehkivät viereisissä karsinoissa, hiki valuen selässä. Kärpäset surrasivat Jonnan pään ympärillä, mutta ei voinut huitoa kun kädet olivat täynnä hevosenpaskaa. Jonna heitti vielä viimeisen kakkaran lantakärryyn, ja siirtyi sitten viereiseen karsinaan. Juuri kun Jonna oli aloittamassa toista karsinaa kuului tallin päästä tallinomistajan ylipirteä ääni: "Kaikki pakkasukkoni tänne nyt, minulla on asiaa!". Jonna hymähti naisen käyttämälle nimikkeelle, Pepe se ei ikinä voinut kutsua heitä vain tallihenkilökunnaksi. Jonna hylkäsi talikon tyytyväisenä pieneen huilahdukseen, ja lähti kulkemaan Matin vieressä naista kohti.
"Kuten olette varmaan huomannut, Kelmiin on ilmestynyt viimeaikoina useita poneja lisää. Olen aina pitänyt kohtuullisena määränä että yhdellä henkilöllä olisi jonkin verran vastuullaan, ja nyt poneja on aivan liikaa teille viidelle. Niinpä olen palkannut kuudennen tallityöntekijän, Anssi Elbergin. Hän aloittaa tänään. Kysyttävää?" Vipeltäjä paapoi yhteen putkeen, kun Lennikin oli ehtinyt saapua paikalle.
Viisikko katseli toisiaan, mutta Enni ehti avata suunsa ensiksi: "Miten vastuuponit jaetaan?"
Pepe hymähti ja vastasi: "Odotinkin tuota kysymystä. Vastuuponit eivät ole kuin suuntaa antavat, eli voitte edelleen vaihdella ratsuja miten tahdotte. Olen kuitenkin miettinyt suunnilleen, ja olen kiinnittänyt satulahuoneeseen listan vastuuponeista". Samalla nainen katsoi rannekelloa ja hän parahti: "iltapäiväunien aika, adios pakkasukkoni!" Siinä samassa nainen oli rynnännyt ulos suuren tammen juurella olevalle lepolassille.

Katri ja Lenni ryntäsivät ensimmäisinä satulahuoneeseen, toisiaan tuuppien. Jonna, Matti ja Enni seurasivat perässä huomattavasti rauhallisemmin, mutta kohta kaikki olivat lapun ympärillä.

Vastuuponit Kelmin ponitallilla: (oikeudet muutoksiin sallitaan)
Jonna: Sixpack kel "Poni", Ponnyås Tinka "Tinka", Miscmach "Hasse"
Lenni: Kelmin Ephel "Ephel", U2 "Kakkonen", Pampampidam "Pam", Dangerzone kel "Zone"
Matti: Muscots Erbblune "Ronja", Marina Jo "Mari", Roxkat kel "Kat", Adidas Lane "Adidas"
Katri: Marlinda Seaser "Linda", Nanook N-05 "Ninni", Truffatore Note "Terri", Rautens Mio "Mio"
Enni: Talisman Jo "Antti", Rowland's Rosalie "Rosa", Anesthesia GA "Hessu"
Anssi: Solarin kel "Tomi", Kelmin Roll-Echor! "Eki", Riporche "Risa", JC Cavallini "Liini"

Vipeltäjän hoitamat: Bye Shakespeare "Kamu", Konrand Prada "Robin", Riverside Nonstop "Noppa", Minerva "Minni"

"Mitä ihmettä? Se Uusi sai mun Ekin?!" Katri älähti lukiessaan listaa kolmatta kertaa. "Ja mitä mä oon saanut Nirppanokka-ninnin? Pepe on seonnut. Se on saanut auringonpistoksen maatessaan siinä aurinkotuolissaan"
Enni katsoi Katria myötätuntoisesti, hän tiesi miten paljon tyttö piti villistä ruunikko-orista.
"Mä sain onneksi Antin, Rosan ja Hessun. Pepe kyllä tietää etten ole niin varma ratsastaja että mitään Ronjaa tai sellaista olisi minulle antanut, kiitos siitä", hän kuitenkin vain sanoi ääneen.
"No älkää nyt niitä teiän poneja surkutelko, mutta näittekö että Anssi sai Ronjan varsan Tomin? Eikös se ollu luvattu Matille?", Jonna sanoi tapansa mukaan suorasukaisesti. Matti kohautti olkapäitään välinpitämättömästi, vaikka todellisuudessa poikaa harmitti ettei ollut saanut lempitammansa varsaa hoidettavakseen. Samassa ulkoata kuului pam-kräks-piuuh... ja sitten kova pamaus, kuin autonovesta.

Viisikko jähmettyi paikoilleen kun hiekkatietä pitkin kuului lähestyviä askelia. Kesti hetken, ja sitten satulahuoneen ovi avattiin. Ovella seisoi noin Matin pituinen ja ikäinen poika, jolla oli huomiota herättävät mustat hiukset pään päällä siilissä sekä uskomattoman tummat ripset ja silmät. Poika katsoi heitä vuorotellen, kulmakarva jossa oli kaksi rengasta kohollaan ja ivallinen hymy huulillaan.
"Te taidatte olla uudet työkaverini? Olen Anssi. Anssi Elberg", poika sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Kelmiläisistä ensimmäisenä tointui Lenni, joka harppasi Anssin eteen ja puristi riuskasti pojan kättä. "Kyllä maar me ollaan, mä olen Lenni ja tuossa seisovat Jonna, Katri, Matti sekä Enni". Anssi kätteli Lenniä tiukalla otteellan, ja hymyili. "Terve vain" poika sanoi karheahkolla äänellä ja kohdisti sitten tummat silmänsä Jonnaan "Kivat hiukset Jonna". Jonna hämääntyi siitä että Anssi oli muistanut hänen nimensä vain Lennin ohihuitaistusta nimiesittelystä. "Kiitos. Me tässä katottiin just vastuuponien listaa ennen kuin tulit, sieltä löytyy sunkin hoidettavat jos haluut vilkaista". "Kyllä maar haluan" Anssi sanoi matkien täydellisesti Lennin äskeistä lausetta, saaden kaikki hekottamaan.

Aina ei voi onnistua, ei edes läheskään aina 17.6.2008 by Vipeltäjä
Himskatin poni, ei liiku minnekään, Lenni kihisi ratsastaessaan vaalealla Tinkalla kenttää ympäri. Tamma oli päättänyt olla varsin itsepäinen, eikä edes pojan napakat ponipohkeet ja raippa saanut tammaan yhtään enemmän liikettä. Tinka kaarsi jokaisen kulman sisäpohjetta vastaan, eikä asettumisesta ollut tietoakaan. Selässä istuva poika huokaisi syvään, ja käänsi hangoittelevan Tinkan voltille. Voltilla Lenni koettii kaiken taidonsa mukaan asetella ponia, mutta ilman tulosta.
"Onkos ongelmia?" kuului samassa kentän laidalta, jossa tallinomistaja Pepe seisoi pirteän näköisenä.
"Mitä nyt tää sun uus estelupaus ei liiku minnekään", Lenni tuhahti vastaukseksi.
"Annas mä tuun kokeilemaan", kuului vastaus ja hetken päästä Lenni huomasikin istuvansa kentän laidalla katsomassa kun Tinka liiteli naisen alla kuin mikäkin kouluponi. Lenni tunsi kasvonsa punertuvan, mutta Pepe vain nauroi pojalle ja huusi ohi mennessään:
"Aina ei voi onnistua, ei edes läheskään aina. Tää Tinka nyt tarvitsee naisen kosketuksen". Lennin olo ei kuitenkaan helpottunut, päin vastoin nyt poika muistutti jo aurinkokuivattua tomaattia eikä Pepen tunnettu ilkikurinen virnistys auttanut asiaa yhtään.

"Mä taidan tästä lähteä talliin luomaan lantaa..." Lenni huikkasi laukanvaihtoja suorittavalle parille ja lähti hiihtämään tallirakennusta kohti. Tallissa Lenni törmäsi sananmukaisesti Kakkoseen, joka oli taas kerran päättänyt ottaa ritolat ja Lenni lensi kaaressa seinään päin. Poika haukkoi henkeä ääni pihisten, törmäys oli tyhjentänyt kaikki ilmat keuhkoista ja päässä jomotti.
"Mitäs sä siinä makoilet? Etkö nähnyt kun Kakkonen karkasi, olisit ottanut sen riiviön kiinni", kuului Lennin yläpuolelta varjon langetessa hänen päällensä. Lenni yritti pihistä jotakin vastaukseksi, mutta ennen kuin sai aikaan mitään sanoja muistuttavia niin Jonna oli jo käskenyt Lennin juoksuttamaan Robinia. Ja sitten Jonna olikin jo lähtenyt manaten karanneen ponin perään. Lenni istui vielä hetken kooten itseään, mutta nousi sitten ähkäisten seisomaan ja lähti hoipertelemaan varustehuonetta kohti. Pojan päässä huippasi, mutta Lenni onnistui löytämään tiensä huoneeseen.
"Enni hei, voitko laittaa Robinin juoksutuskuntoon?" Lenni huokaisi huomattuaan pienikokoisen tytön istumassa huoneessa päiväkirjaa lukemassa. Enni nyökkäsi ja lähti hurjalla vauhdilla ruunikon poniorin luokse. Lenni lysähti voipuneena huoneen hetekalle. Jos nyt ummistan silmäni, niin ei siitä ole mitään haittaa... poika mutisi ummistaen silmänsä.

"JONNA! MATTI! Tänne heti!"
Lenni koetti avata silmiään, mutta lopetti yrityksen kun jokainen liike sai aikaan kipuaallot laukkaamaan pojan päässä. Lenni kuuli nyt äsken kiljuneen Ennin huolestuneen äänen lisäksi Matin rauhallisen äänen. Lenni koetti saada sanoista selvää, mutta kuuli vain muminaa.
"Vaikuttaa aivotärähdykseltä, eikäs Kakkonen törmännytkin taas Lenniin?" Matti kysyi rauhallisella tavallaan vieressään seisovalta Enniltä. Enni nyökkäsi, ja lähti sitten Matin kehotuksesta hakemaan Pepeä. Kun Pepe saapui varustehuoneeseen, oli Lenni jo saanut silmänsä auki ja koetti väittää olevansa kunnossa. Hänen sanojaan ei kuitenkaan kuunneltu, vaan kohta Lenni oli jo taxissa matkalla sairaalaan.

Sairaalassa Lennillä todettiin olevan pieni aivotärähdys, mutta poika joutui kuitenkin jäämään yöksi tarkkailuun mahdollisten vakavampien vammojen takia. Että tämmöinen päivä... No ainakaan ei tarvitse sitä Robinia juoksuttaa Lenni mietti maatessaan valkoisessa sairaalahuoneessa, ylipirteiden kesäavustajien pörrätessä tämän ympärillä kuin mitkäkin ampiaiset.

Hjurrikaani-Jonna 16.6.2008 by Vipeltäjä
Oli aamu, kun Katri ja Enni pyöräilivät ikuisuuden tuntuiselta kestävää matkaa kohti Kelmin ponitallia. Katri manasi mielessään kitisevää antiikinaikaista pyöräänsä, jonka hänen isänsä oli kiikuttanut kesäloman alussa heidän pihaansa. Tyttö vilkaisi kateellisena vieressään polkevaa Enniä, jonka pyörä oli uusinta uutta mallia oleva kirkkaan oranssi. Onneksi tallipiha avautui kohta tyttöjen eteen, eikä Katri ehtinyt enää hautoa päässään pyöräntappo-ajatuksiaan. Tallipihalla heitä vastaan saapui kottikärryjä työntävä Matti.
"Huomenta tytöt! Varokaa Jonnaa, se on taas hyvällä päällä...", poika puhisi työntäessään täpötäyttä lantakärryä tyttöjen ohi. Katri vilkaisi Enniin kummissaan, ja heitti pyöränrämänsä tallinseinää vasten.
"KATRI! Älä runno seiniä sillä rotiskollasi, laita se pyörien karsinaan!" kuului samassa tallista. Katri pompahti säikähtäneenä kuullessaan Jonnan karjaisun, mutta tyytyi sitten siirtämään pyöränsä "pyöräkarsinaksi" kutsuttuun katokseen.

Tallissa pyöri hurrikaani Jonna, josta erottui vain silmiinpistävä pinkki hiuspehko. Pysähtyessään lopulta, paikalle tulleet tytöt huomastivat vaatteet jotka sotivat muuten niin pirteää olemusta vastaan; harmaat minishortsit sekä suuri musta t-paita jossa luki likaisen valkoisella ”facking hell”.
”Huomenta patalaiskat kissankarvat! Enni lähteköön Marilla kahden tunnin hikimaastoon, ja muistakin että suolle ei mennä, ja Katri taas menee auttamaan Lenniä Ekin kanssa sinne kentälle… Poika on pudonnut jo kaksi kertaa siltä kakaralta. Eki siis pudonnut Lenniltä. Eikun Lenni Ekiltä. Ja vaikka kuinka nautin siitä niin en usko että Pepe pitäisi että Lenni niskansa murtaisi...”
Katri ja Enni vilkaisivat toisiinsa, yrittäen miettiä mitä hurrikaani oli juuri sanonut. Ennen kuin ohjeet olivat kuitenkaan menneet aivoihin, kuului hurrikaanilta taas:
”LIIKETTÄ! Nyt!!”
Tytöt lähtivät kipittämään, toinen toiseen suuntaan ja toinen toiseen sisäistäen edelleenkin ohjeita. Jonna jäi katsomaan heidän peräänsä, kuvitellen päässään mitä ihmeellisimpiä tapoja saada tyttöihin vauhtia. Piiskakone-ajatuksen jälkeen pinkkipään päähän ilmestyi kuitenkin taas ajatus suurista bakteerikasoista jotka mellastivat tälläkin hetkellä karsinoissa, ja seuraavassa hetkessä hurrikaani pyöri taas karsinoita hinkaten laulaen samalla ”Do you wanna fack me? yes I wanna do”.

Enni laittoi vielä Marin satulavyötä parilla reiällä kireämmälle, ja nosti jalkansa sitten jalustimeen. Tyttö huokaisi ihastuneena Marin selässä istuessaan, maailma näytti aina paremmalta paikalta ponin selästä käsin tämän mielestä. Enni pyysi tanssahtelevaa ponia allansa kävelemään hiekkatietä pitkin, nauttien itse auringosta joka lämmitti juuri sopivassa suhteessa. Lenkillä niin Marille kuin Ennille tuli hiki, sillä molemmilla oli omat mielipiteet vauhdista sekä suunnasta vähän väliä.

Tallissa Jonna oli edelleen vauhdissa, vaikkakin nyt pinkkipää hyöri Lennin ja Katrin ympärillä puhdistaen lukuisista putoamisista tulleita ruhjeita desifiointiaineella.
"Pysykää nyt paikoillanne! Ettekö tiedä että pienestä haavasta saattaa saada lihansyöjäsairaiuden? Nii'in, mites syy nyt pannaan", nuori nainen tuhisi pyöriessään omalla liitelevällä tavallaan nuorten ympärillä tökkien heitä pumpulilla ties minne. Katri katsoi apua pyytäen Enniä joka saapui paikalle Marin varusteita kantaen, mutta tämä vain livahti suorinta tietä satulahuoneeseen.

"Letku kiinni"! 7.6.2008 by Ella
Matti oli lopulta saanut oman osansa karsinoista putsattua. Hän harkitsi pyyhkäisevänsä hikeä kasvoiltaan jommallakummalla käsivarsistaan, mutta ne molemmat olivat likaiset ja haisivat niin pahalta, että moisten bakteeripesäkkeiden työntäminen naamaansa olisi tiennyt tunteja peilin edessä seisomista Jonnan hinkatessa ihoa ja tutkiessa tiptoptarkasti, ettei pojan "komeisiin, ihan johnnydeppimäisiin kasvoihin" ilmestyisi epäpuhtauksia. Otsalta tippuva hiki putosi silmäluomelle ja sai Matin räpyttelemään silmiään kiivaasti.
"Mitä sä oikein teet, onko toi Minervan lanta niin hemaisevaa että ihan sokaistuit?"
Takaa kuuluva ääni sai pojan pyörähtämään ympäri.
"Katri ei viisastele vaan tuo mulle jotain mihin mä voin pyyhkiä nää hiet ennen kuin Jonna keksii lähteä kauppaan hakemaan niitä ihmeellisiä mintun tuoksuisia kosteuspyyhkeitään", Matti vastasi, mutta Katri vain pudisti päätään. "Ei noi mihinkään pyyhkimällä lähde, mä voin sut sokeen opastaa lavuaarin ääreen niin pääset pesemään itteäs."
Sisällä tallissa oli polttavan kuuma. Pepe oli päättänyt taas leikkiä loistavaa ilmastointiasiantuntijaa ja säätää sisätilasta vieläkin viileämpää, mutta (yllätys yllätys) olikin onnistunut vain jumittamaan koko ilmastoinnin juuri siksi ajaksi kun Keikyän kaikki teknikot olivat vastaamattomista puheluista päätellen lomalla. Katri nappasi Mattia kädestä ja lähti vetämään kohti toimistohuonetta. He luikahtivat ovesta sisään ja Katri tyrkkäsi pojan vessan oven suuntaan.

Kello lähenteli yhtä - oli kuumin aika vuorokaudesta, aurinko porotti paahtavan kuumana täysin siniseltä ja pilvettömältä taivaalta eikä antanut armoa edes Kakkosella (U2) kentällä ratsastavalle Matille. Poika tunsi, kuinka vanha t-paita liimautui selkään ja hiuksiin aamulla pörrötetty kampaus latistui latistumistaan. Lenni juoksutti Hessua kentän toisessa päässä. Aina kun orit osuivat kohdakkain, kumpikin luimi korviaan ja ne saivat lopulta Matin hermostumaan. Hän komensi Kakkosen toiseen päätyyn ympyrälle ja lopulta saattoi keskittyä ponin ratsastamiseen täysin, ilman häiriötekijöitä.
Ainakin jonkin aikaa, sillä pian Jonna ilmestyi kentän laidalle. Tämän vanavedessä kulki hieman pelokkaan näköinen tyttö, jolle Jonnalla tuntui olevan kovasti asiaa.
"... ja tässä tämä meidän hieno iso kenttä, ja tuossa on tallipoika Matti, tuo suklaasilmä joka ratsastaa Kakkosella, ja tuo toinen on Lenni, sekin on tallipoika ja juoksuttaa Hessua. Sano vaan heti jos sulla on jano tai jotain, täällä meillä annetaan aina aikaa juoda ja rentoutua eikä olla yhtään tiukkoja vaikka onkin aika paljon treenattavaa ja Pepe välillä vähän semmonen kiukkunen, Pepe on siis Vipeltäjä eli se omistaa tän paikan ja nää ihmeponit, vaikka eihän ne oikeesti oo niin ihmeellisiä kuin mitä Pepe väittää muutamista sijoituksista huolimatta, ne on vaan mulle tosi rakkaita ja varmasti kaikille muillekin ja myös Pepelle, et kyllä niitä ihmeellisiks varmasti vois periaatteessa sanoa, niin että sano vaan jos sulla on jotain kysyttävää jos kerran oot poniaskin tänne tuomassa niin mitäköhän mä tässä höpötän, oikeesti sano jos on jano tai kysyttävää tai jotain..."
Mattiakin alkoi pyörryttää, osittain kuumuudesta ja osittain Jonnan taukoamattomasta hölötyksestä johtuen. Nuori tyttö näytti pelästyneeltä ja heti kun sai lyhyen puheenvuoron piipitti olevansa jo myöhässä ja lähti äkkiä moponsa selässä pihasta pois. "Huomasitko Matti miten hommat hoidetaan?" Jonna vielä kysyi tytön mentyä. "Ei mitään epäröintiä, kertoo vaan suoraan tärkeet faktat ja lataa ne ihmisen selkään, jättää muhimaan. Ihan varmasti toikin soittaa mulle parin päivän kuluessa ja kertoo harkinneensa ja tuo poninsa mun hoiviin." "Mä en usko että se sellasta soittaa, korkeintaan jostain sun aiheuttaman järkytyksen hoitamismaksusta", Matti totesi ja jätti kiukustuneen Jonnan itsekseen vastalauseidensa kanssa pyytäessään Kakkosta nostamaan laukan.

Kuumuus ei tuntunut ajan myötä hellittävän. Kahden ponin ratsastuksen jälkeen Matti olisi mieluiten heittänyt vaatteensa mäkeen ja paennut juosten järvelle, mutta eilinen lupaus satuloiden puhtaiksi hinkkaamisesta esti suuret suunnitelmat. Enni oli onneksi saanut myöskin hommansa pääosin tehtyä ja saattoi liittyä Matin seuraan ulos puomin luokse. He päättivät hoitaa tänään puolet satuloista ja huomenna puolet, niinpä kumpikin tarttui heti sieneen ja saippuaan ja lähti tekemään urakkaa auringon porottaessa niskaan. Jonna sääti kentän kastelulaitteen kanssa, kirosi kymmenen sekunnin välein ja heristi nyrkkiään kenkkuilevalle laitteelle. "Ootko ajatellut koskaan lähteä kisaamaan Tinkalla?" Matti kysäisi lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Enni kohautti olkapäitään. "Pepe ei oo koskaan sanonut mitään kisaukseen viittaavaan, en mä oo vielä sillä tasolla että pystyisin tai mitään eikä välttämättä edes huvittais."
Matti hymähti.
Samassa Jonna sai tarpeekseen ongelmastaan ja potkaisi kastelulaitetta niin, että se sinkosi suurella voimalla vettä satulanputsaajien niskaan. Enni kiljaisi ja hyppäsi ylös, saaden jotenkin satulan sivuun ja lähti sitten kirkuen juoksemaan kauemmas. Matti pärskähti ja karjaisi, mutta vesi tunkeutui hänen suuhunsa, sisuksiinsa ja tuntui tukehduttavalta. "Helvetti lopeta Jonna!" poika sai huudettua. Jonna alkoi pakokauhun vallassa hyppiä kastelulaitteen päällä, mistä seurasi se, että letku lähti irti ja se alkoi sinkoilla ympäri kenttää syösten lisää vettä jokaiseen suuntaan. Järkytyksestään toipunut Enni sai idean ja hihkaisi:
"Nyt vilvotellaan hei! Suihkuun!"
Jonna innostui ja kiljui mukana:
"Paidat pois nyt, kaikki mukaan!"
Matti epäröi hetken, mutta nähdessään tyttöjen vetävän paitojaan pois hänkin siirsi satulan syrjään ja riisuttuaan vettä (ja hikeä) tippuvan t-paitansa yltään yhtyi tanssiin kentällä. Jonna ja Enni huusivat ja kiljuivat rintsikoissaan ja Matti yritti perässä. Kentän laidalle ilmestyi pöllämistyneen näköinen Lenni. "Mitä vitsiä te hommaatte?"
"Tuu mukaan Lenni!" Jonna huusi.
"Vähän vilvotellaan!"
Lennin epäileväinen ilme sai muutkin hieman rauhoittumaan.
"Pitäsköhän toi letku käydä sulkemassa...?" Lenni mietti.
"Te viuhahtelette nyt kyllä julkisella paikalla, vaikka tuskin kovin moni ulkopuolinen tänne eksyykään, mutta tota..." Leikki loppui siihen, kun Pepe ratsasti Kamulla pihaan ja huomasi pomppivat tallilaisensa vähäpukeisina kentällä. "Lenni! Letku kiinni!" nainen karjaisi. Ori hänen allaan tepasteli sivuttain katsoessaan hieman epäröiden villisti käyttäytyvää vesiletkua.
Pepen huomanneet Matti, Enni ja Jonna lopettivat tanssinsa kuin salamaniskusta.
"Paidat! Paidat!" Enni sihahti.

Selittely ei lainkaan auttanut, vaan rangaistukseksi Pepe käski kaikkien neljän hoitaa myös suitsien puunaaminen,
"Epäreilua! Mä en tehnyt mitään" Lenni valitti. Pepe vain tuhahti.
"Niin niin, ihme ettet hillunut sinäkin siellä puolialasti, taisi olla vain ajan kysymys sekin."